Haaveet

Lapsena minua hämmensi, koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä mitä haluan olla isona. Yläasteen ja lukion aikana aloin tehdä havaintoja siitä, että ystävilläni oli mielenkiinnon kohteita, harrastuksia ja suunnitelmia tulevaisuudelle, jotka olivat minulle täysin saavuttamattomissa. Kokeilin harrastuksia joita ystävilläni oli, mutten saanut niistä kiinni niin, että niistä olisi syntynyt intohimo ja rutiini, joihin voisin sitoutua. Elin päivä kerrallaan, kesä kerrallaan, työpaikka kerrallaan ja huomasin, että ainoa intohimoni oli tutustuminen uusiin ihmisiin. Ihmisistä oli tullut intohimoni. Ihailin, ja ihailen edelleen, ihmisten ominaisuuksia ja taitoja, yhteiskuntaluokasta tai taustasta riippumatta. Tästä on tullut tutkimusmatka, joka on välillä ollut kivulias. Kivulias siksi, koska edelleen etsin omaa paikkaani. Haave puuttui.

Elämän matka on häkellyttävä siksi koska se on loppuun asti mysteeri. Jotkut saavat suunnan elämälleen ohjatusti jo lapsuuden kodista saakka ja monet menestyvät näiden suuntaviivojen myötä. Asia ei kuitenkaan ole näin mustavalkoista. Katselin Sopranos -jaksoa, jossa Meadown terapeutti kertoo Meadowlle Tonyn ja Carmelan mahdollisista odotuksista, peloista ja toiveista tyttärensä opiskelupaikan suhteen. Terapeutti kertoi myös, että lapsen elämän suunnittelu tämän puolesta saattaa estää lapsen oman elämän elämisen. Kohtaus jätti miettimään.

Sain lapsuudenkodistani kaksi käskyä: Lukio ja korkeakoulutus. Korkeakoulutuksen sain päättää itse, mutta kouluun oli haettava. Tämä on olut vanhemmiltani yksi niistä viisaista ja arvokkaista päätöksistä suhteeni, vaikka olen aina välillä miettinyt sitä, mihin elämäni olisi vienyt jos olisin saanut valita vapaasti jo yläasteen jälkeen tai vielä jopa aiemmin. Toteutin nämä käskyt pitkin hampain, mutta toteutin silti. Opiskelu ei kiinnostanut lainkaan ja halusin lähinnä välttyä motkotukselta ja vanhempieni huolelta.

Hain ammattikorkeakouluun ja pääsin sisään. Pääsin samalla uuteen kaupunkiin, Porvooseen, joka muutti elämäni ja joka on edelleen toinen kotikaupunkini, ja jossa tunnen itseni ehkä jopa vapaammaksi kuin lapsuuden kylässäni. Tutkinto oli toissijainen palkinto Porvoosta. Ensisijainen palkinto oli ensimmäinen oikea haaveeni jonka sain: esiintyminen. Opiskeluaikani kulutin ihmisiin. Syviin keskusteluihin, yhteisiin vatsanpohjanauruihin, musiikintuntemiseni syventämiseen ja ennenkaikkea siihen, millaisia ominaisuuksia tutustumillani ihmisillä oli. Porvoosta syntyi mystisiä ja syviä ystävyyssuhteita, jotka eivät kaikki perustu niinkään verbaaliseen kommunikointiin vaan syvään ymmärrykseen.

No, elämä on vienyt opiskelujen jälkeen. Haave esiintymisestä pysyi, muttei koskaan lähtenyt liitoon. Jatkoin elämää samalla mind-setillä, töistä toiseen. Mikään ei kuitenkaan tuntunut ”omalta”. 2010-luvun alussa sain kosketuksen uuteen haaveeseen, yrittäjyyteen tapahtumien parissa. Tämäkään ei saanut tuulta alleen ja palasin takaisin palkkatöihin. Tuohon aikaan kuitenkin sai alkunsa idea, joka jäi kypsymään kymmeneksi vuodeksi. Nyt idea on tullut pöydälle ja siitä on kehittynyt uusi haave. Tällä kertaa heräsin. Olen miettinyt usein elämääni, kaikkia kriisejä ja haasteita jotka ovat välillä tuntuneet kohtuuttomilta. Ymmärsin, että haasteet ja kriisit ovat olleet rakennusaineita kestämään painetta. Rakennusaineita pyytämään apua ja puhumaan silloin kun on vaikeaa. Ja ennen kaikkea, elämään läpi ne vaiheet jolloin on tuntunut siltä, että elämä on päättynyt eikä haaveita voi toteuttaa.

Olen kiitollinen niistä muutamista haaveista, joiden tavoitteluun minulla on syttynyt sisäinen tuli. Toteutuvatko ne, ei ole tärkeää. Tärkeää on, että ne ovat mukana ja voin pysähtyä välillä leikkimään niillä. Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat sattuneet polulleni leikkimään kanssani. Aivan kaikista. Koskaan ei voi tietää, kuka auttaa viemään haaveitani eteenpäin. Ja kun se tapahtuu, se on kiehtovinta mitä tiedän.